HIIHTÄJÄ MARJA-LIISA KIRVESNIEMI JA JÄÄKIEKKOILIJA TUOMAS GRÖNMAN TUNSIVAT ITSENSÄ URAN PÄÄTYTTYÄ TÄYSIN ARVOTTOMIKSI.
HS 26.8.2014
Viheliäinen hammastulehdus tuli ja sotki täysin hiihtäjä Marja-Liisa Kirvesniemen suunnitelmat.
Kirvesniemi oli jo pohtinut lopettavansa uransa Albertvillen olympialaisiin vuonna 1992, mutta ärhäkkä hammastulehdus pilasi naisen kisat.
Tämä tarkoitti sitä, että Kirvesniemi olisi joutunut lopettamaan uransa katkeroituneena urheilijana, ja tämä ei käynyt sisukkaalle simpeleläiselle päinsä.
Kirvesniemi päätti jatkaa vielä Lillehammerin olympialaisiin, jossa hän voitti kaksi pronssia. Nyt hän saisi ripustaa suksensa naulaan hyvillä mielin.
Vai saisiko sittenkään?
Maailman parhaaksi salibandynpelaajaksi viidesti valittu Mika Kohonen kertoi tämän vuoden elokuussa uppsalalaiselle UNT-lehdelle pitävänsä taukoa kilpaurheilusta.
Syyksi Kohonen kertoi 3–4 vuotta kestäneen masennuksen, joka pahentui loppukeväästä ja kesän aikana. Kohonen arvelee lehdessä masennuksen johtuvan lukuisista loukkaantumisista sekä siitä, että peliura on lähenemässä loppuaan.
"Suomessa lääkäri sanoi, että takana voi olla huono unenlaatu ja se, että jo viisi vuotta sitten puhuttiin, että kausi voi olla urani viimeinen. Urheilu on ollut koko elämäni, ja totta kai tulee mietittyä, mitä sitä tekee uran jälkeen."
Uran päättyminen voi olla huippu-urheilijalle henkisesti elämän kovin kisa. Entinen aitajuoksija Arto Bryggare on todennut (STT 6.7.2011), että yksikään urheilija ei pysty lopettamaan ilman kovaa kipua. Bryggare vertasi uran lopettamista lähes ihmiselämän kuolemaan.
Kovaa kipua tunsi myös Kirvesniemi. Jo Lillehammerissa hän mietti, kuinka selvitä tästä eteenpäin. Ympäriltä katosivat ihmiset, joiden kanssa Kirvesniemi oli tehnyt töitä 20 vuotta. Aviomies Harri Kirvesniemi jatkoi hiihtämistä, ja Marja-Liisa jäi kotiin lasten kanssa.
"Minulla oli tunne, että en ole yhtään mitään. Tiesin, mitä olin saavuttanut ja että olin äiti, mutta silti elämä tuntui tyhjältä."
Kolminkertainen olympiavoittaja ei käynyt enää edes lenkillä, mistä rasitukseen tottunut keho oli ihmeissään.
Kirvesniemi sairastui masennukseen, ja pahimmillaan jopa postin hakeminen postilaatikosta tuntui ylivoimaiselta suoritukselta. Hän piti sairautensa kuitenkin pitkään piilossa muilta ja erakoitui yksinäisyyteen.
"Tunsin häpeää, kun ihmiset sanoivat, että mitä sinä valitat, sinullahan on kaikki hyvin."
20. Elokuuta 2003. Tuon päivän Tuomas Grönman muistaa aina.
Grönmanin ura jääkiekkoilijana oli ollut nousukiitoa NHL:ään asti, kunnes häneltä meni 24-vuotiaana polven takaristiside poikki. Grönman joutui neljäksi vuodeksi leikkauskierteeseen, ja nyt hän istui jälleen lääkärin vastaanotolla.
"Tällä polvella ei enää pelata ammatiksi jääkiekkoa", lääkäri totesi.
Ensimmäinen tunne oli helpotus. Grönmanin ei tarvitsisi enää tuntea häpeää alisuorittamisesta, siitä, ettei kykene samaan kuin parhaina päivä.
Moni huippu-urheilijoista on perfektionisti, ja juuri tahto tehdä asiat viimeisen päälle tekee heistä parhaita. Mutta kun perfektionisti loukkaantuu ja menettää tilanteen hallinnan, niin täydellisyyden tavoittelu kääntyy itseään vastaan.
"Kärsin polvivaivojen takia unettomuudesta ja alakuloisuudesta. Se oli henkisesti hyvin raskasta" Grönman muistelee. Siksi lääkärin tuomio oli helpotus. Tosin vain hetken.
Grönman oli tottunut saamaan pari kertaa viikossa valtavia tunne-elämyksiä, kun 20 000 ihmistä hurrasi hänelle. Arkielämässä samanlaisia tunteita on vaikea saada.
Nyt fanit, valmentajat ja fysioterapeutit olivat poissa. Poissa olivat huomio, ihailu ja se kaikkein tärkein – urheilijan identiteetti. Jäljelle jäi arvottomuus.
"En ollut omasta mielestäni enää mitään."
Grönman oli treenannut koko elämänsä tiukan ohjelman mukaan. Nyt hän valehteli kadulla kuulumisia kyseleville, että "on tässä kaikenlaista."
Pian hän ei pystynyt näkemään edes vanhoja pelikavereitaan. Grönman kärsi vuoden verran masennuksen kaltaisista oireista.
Olympiakomitean urheilupsykologi Hannaleena Ronkainen muistuttaa, että huippu-urheilu on paljon enemmän kuin ammatti. Se on elämäntapa, johon kasvetaan.
"Arvottomuus liittyy usein siihen, että urheilija määrittelee itsensä hänen saavutustensa kautta. Kun ura päättyy, pitää itseensä tutustua uudestaan ja pohtia, mihin kanavoida kaikki se energia."
Uran päättyminen aiheuttaa urheilijoille usein haikeutta ja surua, joka ei toki kaikilla muutu masennukseksi. Ronkaisen mukaan terveillä ihmissuhteilla ja hyvällä itsetuntemuksella on tässä valtava merkitys.
"Uran päättyminen voi tuoda pintaan käsittelemättömiä asioita, jotka on pakko kohdata. Aikaisemmin näitä asioita on saatettu paeta urheiluun."
Onnellisissa tarinoissa urheilijasta tulee arvostettu työntekijä, sillä huippu-urheilijalle luontaiset ominaisuudet kuten sitoutuminen ja tavoitteellisuus ovat kullanarvoisia työmarkkinoilla.
"Nämä pitää vain osata kanavoida oikein."
Kirvesniemen pelastuksesi koituivat lapset, ammattiauttajat ja tosiystävät – ne, jotka jäivät rinnalle vaikeina hetkinä.
"Monesti riittää, että kuuntelee toista. Pahinta on, jos toinen sanoo, että on kiire, älä viitsi tuollaisia puhua."
Omaa hoitolaa Simpeleellä pyörittävä Kirvesniemi toivoo, etteivät urheilijat jäisi yksin omien tunteidensa kanssa, kuten hän itse teki.
"Vaikka tilanne olisi kuinka huono, niin sieltä montusta voi nousta ja sieltähän noustaan."
Edelleen tarkasti urheilua seuraava Kirvesniemi huomaa nopeasti, jos jollain urheilijalla ei ole kaikki hyvin. Moni huippu-urheilija on tullut myös oma-aloitteisesti juttelemaan Kirvesniemelle vaikeina hetkinä, ja Kirvesniemellä on oman tarinansa ansiosta elämänkokemusta, josta ammentaa apua muille.
"Urheilun pitäisi olla vain osa elämää, ei koko elämä. Kouluttautuminen uran ohella on terapiaa."
Grönman sai päänsä takaisin pinnalle, kun hänet hyväksyttiin Turun yliopistoon psykologian laitokselle. Opiskelupaikan ansiosta Grönman sai kaipaamansa identiteetin.
"Pystyin jälleen näkemään kavereitani, kun sain sanoa, että opiskelen psykologiaa."
Grönman tunnustaa, että opiskelupaikka oli hänelle jopa merkittävämpi asia paranemisen kannalta kuin samoihin aikoihin tapahtunut esikoisen syntymä.
"Ilman opiskelupaikkaa olisin ollut masentuneena kotona. On helvetin vaikeaa olla hyvä ja läsnä oleva isä ja puoliso, jos pitää itseään arvottomana."
Nykyään Grönman työskentelee urheilupsykologina. Henkisestä jaksamisesta puhutaan hänen mukaansa koko ajan enemmän, mutta lisää puhetta tarvitaan.
"Lopettaminen on nivelkohta, jota ei huomioida tarpeeksi. Urheilija jätetään edelleen helposti oman onnensa nojaan."
Grönman tietää useita jääkiekkoilijoita, joilla on hyvin vaikeaa uran päättymisen takia, mutta jotka kamppailevat yksin. Huippu-urheilija on mielikuvissa vahva gladiaattori, eikä kipeistä asioista ole helppo puhua.
"Onneksi Kohonen tuli julkisuuteen, se antaa aina toivonkipinää. Masennus on kuitenkin hoidettavissa."
Masennusta voi Grönmanin mukaan ehkäistä sosiaalisella verkostolla, ajoissa puhumisella ja varautumalla uran päättymiseen.
"Urheilijan kannattaisi laittaa joka palkasta vähän rahaa säästöön, jotta voi uran jälkeen käydä vuoden verran psykologin luona katsomassa, miten homma tästä jatkuu."
Teksti: Anna von Hertzen
Helsingin Sanomissa 26.8.2014 julkaistu juttu löytyy tästä osoitteesta.