Harvaa muutos ei pelota. Kyse on usein siitä, koska olemme valmiita tekemään sen. Toiset nopeammin, toiset hitaammin, toiset eivät koskaan.
HS 5.3.2015
”Olet ensimmäinen ihminen, joka sanoo minulle noin”, nainen kiljahti baarimikolle. Oli sateinen ilta Kalliossa. Vähän alta kolmekymppinen nainen oli juuri kertonut baarimikolle, että hän oli päättänyt toteuttaa unelmansa. Hän aikoi opiskella lähihoitajaksi, jotta voisi työskennellä vammaisten parissa.
Naisella oli pieni, kohtalaisen hyvin menestynyt yritys. Hän oli kuitenkin valmis myymään yrityksensä lähteäkseen toteuttamaan itseään. ”Mahtavaa! Anna palaa!” oli baarimikko todennut innoissaan.
Baarimikon reaktio hämmensi naista, koska häntä oli tähän asti vain lannistettu. Tuttavat työelämästä olivat luetelleet naiselle syitä, miksi hänen ei missään nimessä kannattaisi lähteä opiskelemaan: ”Sinullahan on taattu työ, asiakaskunta kasassa, kohtuulliset tulot…”
Työkavereiden reaktiot hymyilyttivät baarimikkoa. Hän nojasi puiseen baaritiskiin ja lausahti: ”Eivät he sinulle noita syitä luettele, vaan itselleen. Kateellisilla tuttavillasi taitaa olla sisällään unelmia, joita he pelkäävät, ja sinä muistutat heitä niistä.”
Nainen oli tuttuni, jonka kanssa vietimme iltaa Kalliossa. Keskustelu baarimikon kanssa sai minut pohtimaan muutosta, tuota pelottavaa asiaa ihmisen elämässä.
Muutoksen kynnyksellä seisova ihminen on mestari kehittämään erilaisia esteitä ja pelkoja. Kun lopulta uskaltaa tehdä ratkaisun, huomaa monesti, että on käyttänyt turhien asioiden pohtimiseen hirveästi aikaa ja energiaa. Pelot osoittautuvatkin mielen puhaltamiksi ilmapalloiksi, jotka puhkeavat ilmaan.
Kipeimmillään muutoksen pelko näkyy usein ihmissuhteissa. Olen seurannut läheltä tuskaista kamppailua siitä, lähteäkö vaiko jäädä. Ystäväni on ollut naimisissa parikymmentä vuotta, viimeiset vuodet vain pelosta.
Kaikki tunteet kumppania kohtaan ovat kuolleet, ja pelkkä toisen koskettaminen on vastenmielistä. Töistä on mukava palata kotiin vain silloin, kun toinen on sieltä poissa. Mieluiten matkoilla, mahdollisimman kaukana. Mutta miksi hän ei lähde? Koska tuttu helvetti on parempi kuin tuntematon taivas.
Kysyin häneltä kerran, pelkäätkö kuolemaa.
”Ei, en todellakaan”, hän vastasi.
Entä pelkäätkö tehdä vuokrasopimuksen omaan kotiin?
”Pelkään.”
Harvaa muutos ei pelota. Kyse on usein siitä, koska olemme valmiita tekemään sen. Toiset nopeammin, toiset hitaammin, toiset eivät koskaan. Muistelen itse usein pelkojen keskellä erästä pientä tarinaa, jossa on suuri viisaus.
Nalle Puh ja Nasu istuivat ison puun alla.
"Ajatteles, jos joku puu kaatuisi kun me olemme sen alla!”, Nasu virkkoi.
Nalle Puh oli pitkään hiljaa ja mietti asiaa, kunnes vastasi:
Ajatteles, jos ei kaadu.”
Helsingin Sanomissa 5. maaliskuuta 2015 julkaistu kolumni löytyy tästä osoitteesta.